134 km juoksijaesittelyssä Jamie Mackenzie (UK)

Pohdin millä tähän alkuun voisi pohjustaa juttua Jamiesta. Sen verta polkua juossut, että taitaa olla parempi että antaa herran omien vastausten kertoa mistä tässä miehessä on kyse. Seikkailija lienee varmaan vähin mitä voi sanoa. 

Kauanko olet juossut?

Kuullostaahan se toki kliseeltä, mutta olen juossut niin kauan kuin vain muistan. Olen syntyjään syrjäiseltä seudulta Skotlannin Ylämailta, ja me tavattiin lapsina juosta siellä kouluun. Muistan aina juosseeni peltojen ja kukkuloiden ylitse tapaamaan kavereitani tai vieraillessani isovanhempieni luona viereisillä maatiloilla. Pidin itseni haastamisesta jo nuorempana; joskus juoksin naapurikylään hengaamaan kaverieni kanssa ja yöllä takaisin kun ei siellä mitään busseja kulkenut. Kilpailin koulujen maastojuoksukisoissa Skotlannissa, mutta kun ikää tuli vähän mittariin hommat sit vaiheittain muuttuivat. 18 vuotiaana muutin Edinburghiin soittamaan kitaraa rokkibändeihin, joten juokseminen tuolloin melko pitkälti otti ja loppui. En juurikaan sit juossut seuraavaan 10-15 vuoteen, mutta aloitin uudelleen vuonna 2001 juosten kaupunkimaran kerätäkseni rahaa hyväntekeväisyyteen. Juoksu koukutti uudelleen ja juoksin useita maratoneja. Vuosien kuluessa se sitten vaihtui takaisin polkujuoksuun.

Miten päädyit polkujuoksun pariin?

Onhan se nyt aina ollut osa elämääni, ”on ja off” – ja enimmäkseen huvikseni, mutta jotenkin musta tuntuu että vasta nyt olen aloittamassa polkujuoksijana. En ole koskaan tavannut juosta täysin kilpaillen, vaan pikemminkin enemmän nauttien puitteista ja ympäristöstä. Mutta… tuossa kasasin idean että teen maailmanennätysjuoksun Everestin perusleiristä Kathmanduun Nepalissa; 320 kilometriä nonstoppina vuoristossa yrittäen kerätä avustuksia koulujen uudelleenrakentamistöihin vuoden 2015 maanjäristyksen johdosta. Minun täytyi harjoitella ihan tosissani tuota juoksua varten ja lopetin siinä myös sitten tupakanpoltonkin (lopulta). Yritin juoksua viime toukokuussa ja pääsinkin lähelle 63 tunnin ennätystä. Se todellakin muutti meikäläistä, ja olen menossa tänä vuonna yrittämään toistamiseen. Tajusin kuinka paljon todellakin rakastan polkujuoksua ja kuinka onnekas ja kiitollinen olen että saan tehdä sitä. Olen siis jatkanut treenaamista ja teen asiat nyt vähän enemmän tosissani. Voitin 50 kilometrin polku- / vuorijuoksukisan aiemmin tänä vuonna Omanissa joka oli myös ensimmäinen voittoni aikuisena – vieläpä 50 vuotiaana. Se vain osoittaa, ettet voi koskaan olla liian vanha lähteäksesi poluille ! 🙂

Miksi juuri polkujuoksu?

No onhan se nyt hauskaa. Ulkona luonnossa oleminen on myös piristysruiske sielulle. Minun on täytynyt lopettaa juokseminen muutamissa polkukisoissa pelkästään nauttiakseni mielettömistä maisemista – liian hyviä tilanteita missata. Tykkään myös vaihtelusta ja erilaisista haasteista mitä ne tuovat tullessaan. Tuntuu hyvin vaistonvaraiselta hommalta tehdä. Pidän myöskin toverihengestä kanssapolkujuoksijoiden keskuudessa.

Kuinka löysit NUTS Pallas tapahtuman?

Kuulin tapahtumasta Suomalaiselta ystävältäni. Tutustuttiin toisiimme muutama vuosi takaperin kisassa Siperiassa ja ollaan siitä asti sit pidetty yhteyttä. Hän tiesi tapahtumasta ja vinkkasi tästä sit meikäläiselle. Seurailin sivujanne ja ajattelin, että tää näyttää mielenkiintoiselle ja hauskalle kisalle plus en ole koskaan käynyt Pohjois-Suomessa ja minähän olen aina valmis ja kiinnostunut tutustumaan uusiin paikkoihin. 134 kilometriä on oivallinen keino. Tuskin maltan odottaa!

Mitä odotat Suomesta / Suomen Lapista

Olen tähän mennessä käynyt Helsingissä ja pidin siitä, mutta tietysti siellä on älyttömän paljon muutakin nähtävää. Lapin suhteellinen syrjäisyys vetoaa, ja odotan todella paljon kokeakseni joitain todella syrjäisiä polkuja kairassa. Oletan että sieltä löytyy! Myöskin tavatakseni muita samankaltaisia polkuihmisiä ja tutustuakseni enemmän alueeseen on odotuksissani.

Kuinka treenaat; missä, kuinka paljon, entä se paras treenijuoksu?

Koitan pitää valmentautumiseni hyvin joustavana ennemmin kuin suunniteltuna. Se riippuu monesta asiasta; kaikki tavanomaiset työ- ja muut kuviot, sää jne. Koitan toki juosta joka päivä ja pari kertaa päivässä milloin mahdollista. Aina ulkona. Inhoan juoksumattoja vaikkakin näen niissä omat hyvät puolensa.

En osaa sanoa viikoittaista keskiarvoa juoksumääristä. En koskaan pidä lukua, vaikkakin se on määrällisesti kasvanut hyvin paljon muutaman viime vuoden kuluessa. Otti aikansa asteittain lisätä määrää, varsinkin kun ensimmäisen kerran kun juoksin enemmän kuin 200 kilometriä sain penikkataudin ja minun täytyi lopettaa juokseminen kolmeksi viikkoa. Näyttää itsestäänselvältä nyt, mutta tämä kai täytyi oppia erehdyksen kautta.

Jokainenhan meistä on erilainen, mutta itse olen aina saanut tehtyä parhaat suoritustani parantavat harjoitukset aikaisin aamusta. Tosin sängystä nousemisen kanssa on joka kerta omat ongelmansa. Aina olen silti tyytyväinen että nousin, jahka olen liikkeessä. Tykkään todella paljon myös juoksusta auringon laskiessa sekä pimeässä otsalampun kanssa. Juoksen paljon lyhyempiä juoksuja, viidestä kymmeneen kilometrin mittaisia kun ne tarvii vähemmän suunnittelua ja sekoitan joukkoon paljon mäkivetoja ja lyhyitä sprinttejä. Sanoisin että tavanomaisin päiväni taitaa olla kaksi juoksua jotka mitaltaan 10-12 kilometriä kumpainenkin; eka ennen töitä ja toinen myöhemmin illasta.

Teen joitain ultrajuoksuja treeneinä, mutten kovin usein. Ehkä yksi pidempi juoksu kuuteen – kahdeksaan viikkoon, riippuen. Suunnittelen reitin ja sisällytän siihen mahdollisia keskeyttämispaikkoja reitin varrelle. Teen siitä vähän kuin matkan; idea on varata majapaikka hostellista 150 – 200 kilometrin päästä ja katsoa miten homma etenee. Otan mukaani kevyen repun ja rahaa ostaakseni vettä ja suklaata matkan varrelta. Ja bussi- tai junarahat paluumatkalle varuiksi. Kaikki tää on tehdä pitkänmatkanjuoksusta hauskempaa.

Asun Oslossa ja todella rakastan sitä kuinka helppoa ja nopeaa on päästä metsään kaupungin ympärillä ja vuoret ympärillä ovat helposti tavoitettavissa teknisempiä maastoja ajatellen. En voi enää nykyään palata asumaan paikkaan, jossa ei pääsisi helposti poluille. Koetin vasta harjoittelua Teneriffalla 2,800-3,200 metrin korkeudella merenpinnasta Teide-vuorella. Oli mahtavaa, tosin harmi että se on vain niin kaukana.

Mitä juoksuja olet tehnyt tähän mennessä? Parhaat kokemuksesi?

Olen tehnyt jotain sata maratonia ja polkukisaa ympäri maailmaa, ja olen ollut hyvin hyvin onnekas löytääkseni aikaa ja rääpiäkseni rahat kasaan matkustaakseni. Juokseminen on ollut motivaatio ja kimmoke matkustamiseen. Rakastan nähdä uusia paikkoja, maailmankolkkia joita olen nähnyt ensin lapsena televisiosta ja koskaan kuvitellut että jonain päivänä juoksisin siellä. Rakastan myös tavata ihmisiä eri kulttuureista ympäri maailmaa; niin paljon unohtumattomia kokemuksia. Olen juossut korkeimmalla juostavan maratonin sekä myös matalimmalla, Everestillä sekä Kuollutmerellä Jordaniassa, yli jäätyneen järven Siperiassa, yli Atlasvuorten Marokossa, läpi viidakon Perussa, aavikolla Lähi-idässä ja enemmän. Suosikkipaikkojani juosta on vuorilla Skotlannissa; en voi unohtaa juuriani. Myöskin Norjassa ja Nepalissa on mahtava juosta.

No entäs ne huonoimmat?

Tuossa juuri sanoin, että Nepal on mahtava paikka juosta (se todellakin on!), minulla oli outo kokemus yhdellä juoksulla. Olin juoksemassa kahden Nepalilaisen kanssa pitkää polkukisaa ja pysähdyttiin juomana vettä kun toinen näistä katsoi minua hyvin oudosti. Minulla oli tuolloin pitkä parta. Hän astui lähemmäs ja alkoi nauramaan. Molemmat kaverit nauroivat sitten todella paljon. Toinen tavoitteli partaani ja luulin että minulla oli lehti tai makeispaperi tarttuneena partaan joten aloin itse nauramaan yhtä lailla, tosin vähän hermostuneena. Tämä kaveri vetää jättiläismäisen mustan iilimadon leuastani. Hyvin syöneen iilimadon. Se oli selkeästi ollut siinä jo jonkin aikaa, ja en ollut huomannut ollenkaan. Sen oli täytynyt tarttua minuun juostessani metsän lävitse. Yök. Vietin seuraavat pari tuntia juosten mutta myös pakonomaisesti etsien mahdollisia ei-toivottuja matkalaisia.

Kyselin vielä Jamielta onko hänellä mitään mottoa. Tuumasi, ettei hänellä nyt mitään sen isompaa olisi, mitä nyt juoksun itsessään tarkoittavan hauskanpitoa joten juoksee aina hymy huulillaan. On kuulemma parasta polttoainetta. Niinpä.